1800-luvulla Lozère oli syvästi maaseutumainen ja eristynyt departementti. Sen karua maisemaa muokkasivat Margeriden laajat graniittiylängöt, Cévennesin liuskevuoret ja Caussesin laajat kalkkikivialueet. Tämän aikakauden historiaan kietoutuvat kiinteästi voimakas maaseudun autioituminen ja vahvat uskonnolliset perinteet väestön keskuudessa, joka eli ankarissa oloissa ja eristyksissä. Tuon ajan perintö näkyy nykyään maatalojen ja romaanisten kirkkojen kivirakennuksissa sekä pitkillä karjan laidunnusreiteillä, jotka muodostivat aikoinaan alueen elintärkeät taloudelliset valtimot. Kasvisto, jota hallitsivat kanervikot, pyökit ja männyt, kukoisti vapaasti. Eläimistö säilyi metsästyksestä huolimatta tyypillisenä villille keskivuoristoalueelle. Vasta rautatien hitaan ja myöhäisen tulen myötä tämä luonteikas maa avautui hyvin vähitellen nykymaailmalle.
Lozère on korkealla sijaitseva ja kokonaan vuoristoinen alue. Idässä sitä halkoo mahtava Cévennesin vuoristo, joka Mont Lozèren ympärillä jakautuu pohjoisiin ja eteläisiin Cévennes-vuoriin. Idästä länteen aluetta hallitsee kaksi päämassiivia: Margeride ja itse Mont Lozère. Lempempänä lännessä Aubracin vuoret jatkavat Margeriden muotoja. Näiden huippujen välissä levittäytyvät majesteettisesti valtavat ylängöt, joita kutsutaan causseiksi, 750–1 000 metrin korkeudessa.
Tässä ovat departementin tärkeimpien huippujen ja merkittävien paikkojen korkeudet: Palais-du-Roi -ylänkö kohoaa 1 548 metriin, Margeriden huiput saavuttavat 1 554 metriä, ja Mont Lozère hallitsee maisemaa Roc des Aiglesilla (1 690 m) ja Pic de Malpertuis'lla (1 683 m). Etelämpänä kuuluisa Mont Aigoual nousee 1 554 metriin. Mainittakoon myös Allierin alkulähteet (1 432 m), Bougés-vuoret (1 424 m), Cham de la Roche (1 328 m) sekä Mendeä valvova Mont Mimat (1 111 m). Causse-ylängöillä on niin ikään huomattavat korkeudet: 975 metriä Causse de Sauveterrelle, 1 100 metriä Causse Méjeanille ja 1 221 metriä Montbelille. Lännessä Aveyronin rajalla Aubracin vuoret kohoavat keskimäärin 1 000–1 200 metrin korkeuteen, ja niiden korkein kohta on Pic de Mailhebiau 1 471 metrissä. Lozèren todellinen katto on kuitenkin Mont Lozèrellä sijaitseva Pic de Finiels, joka yltää 1 699 metriin.
Nämä vuoristomassivit paljastavat näyttäviä jäänteitä menneestä vulkaanisesta toiminnasta. Täällä voi ihailla jyrkkiä kallioseinämiä, majesteettisilla tippukivillä koristeltuja luolia ja kauniita vesiputouksia. Erityisen vaihtelevasta pinnanmuodostuksestaan huolimatta Lozère tarjoaa rikkaita vuoristolaitumia, joilla viljeltiin muinoin ruista ja hieman ohraa. Keskeinen alue, Causses, on maataloudelle otollisin: nämä valtavat, hedelmälliset ylängöt mahdollistivat vehnän, kauran, rehun ja erilaisten hedelmien tuotannon. Kaakkoisosassa, Cévennesin laaksojen sydämessä, kukoisti mulperipuiden kasvatus, jota täydensivät välttämättömät kastanja- ja perunasadot.
Lozèren vuoristoinen rakenne jakaa alueen luonnostaan kolmeen suureen vesistöalueeseen. Ensimmäinen idässä laskee kohti Rhônen laaksoa; se on hyvin kapea ja kerää Chassezacin (Ardèchen sivujoen) sekä kolmen Gardonin vedet, jotka alempana muodostavat Gardjoen. Toinen, pohjoiseen suuntautuva alue ruokkii laajaa Loiren allasta Allierin ja sen sivujokien, erityisesti Langouyroun ja Chapeauroux'n, kautta. Kolmas, länteen päin suuntautuva valuma-alue puolestaan laskee vetensä Garonneen Bèsin (Truyèren sivujoen), itse Truyèren (joka yhtyy Lotiin), Lotin ja vuolaan Tarn-joen kautta.
Allier saa alkunsa tiheästä Mercoiren metsästä 1 426 metrin korkeudessa. Ensimmäisillä kilometreillään se muodostaa luonnonrajan Lozèren, Ardèchen ja Haute-Loiren välille virraten La Bastide-Puylaurentin, Lucin ja Langonnen kuntien ohi. Matkallaan Lozèressa siihen yhtyy Chapeauroux, viehättävä 45 kilometriä pitkä joki, joka mutkittelee departementin itäosassa.
Lot kuuluu myös alueen elintärkeisiin valtimoihin. Sen alkulähteet pulppuavat Goulet-vuoren etelärinteellä lähellä Le Bleymardia. Se virtaa sitten Bagnols-les-Bainsin, Menden, Chanacin ja La Canourguen kautta ennen poistumistaan Aveyroniin kuljettuaan mutkikkaan 75 kilometrin matkan Lozèren maaperällä. Matkan varrella se kerää Colagnen vedet, joka kastelee Marvejolsia. Pohjoisempana Margeriden ylängöiltä alkunsa saava Truyère virtaa Le Malzieun ohi ennen kuin se puolestaan kasvattaa Lotia kaukana departementin rajojen ulkopuolella.
Bès, Truyèren rauhallinen sivujoki, muodostaa osittain rajan Cantalin departementin kanssa ylittäessään Aubracin maita. Tarn puolestaan puluaa Mont Lozèren eteläisistä uumenista 1 550 metrin korkeudessa. Tyypillisenä vuoristojokena se virtaa Le Pont-de-Montvertin, Quézacin, Sainte-Enimien ja La Malènen läpi kaivertaen vuosituhansien aikana henkeäsalpekausisen kauniita rotkoja ennen saapumistaan Aveyroniin. Cévennesin joet – Mialetin, Anduzen ja Alèsin Gardon – saavat niin ikään alkunsa Lozèresta. Vaikka ne ovat kesäisin usein vain ohuita vesinauhoja, syksyllä ne muuttuvat tuhoisiksi ja pelottaviksi vuoristotulviksi.
Aubracin vuoristosta löytyy neljä merkittävää luonnonjärveä: Born, Saint-Andéol, Souveyrols ja Salhiens. Born-järven täydellisen pyöreä muoto viittaa muinaisen vulkaanisen kraatterin jäänteisiin. Saint-Andéol-järvi, joka on näistä laajin, näyttää puolestaan tulleen ihmisen suurentamaksi vuosisatojen saatossa.
Vaikka Lozère on maantieteellisesti lounaasta ja Välimereltä tulevien ilmastovaikutusten alainen, sen pinnanmuodot tekevät ilmastosta poikkeuksellisen oikukkaan. Yhden ainoan päivän aikana lämpötilat saattavat vaihdella rajusti. Pohjoisessa talvet ovat ankaria ja voivat toisinaan venyä yhdeksän kuukauden pituisiksi, kun taas etelän suojaisissa laaksoissa ne kestävät vain neljä kuukautta. Kesät ovat yleensä ukkosmyrskyisiä, ja vasta aivan loppusyksystä sää rauhoittuu todella. Syyspäiväntasaus tuo kuitenkin mukanaan usein rankkasateita (niin sanottuja cévennesiläisiä episodeja), jotka paisuttavat vesistöjä vaarallisesti. 1800-luvulla Menden seudulla mitattiin ääripäitä talven -19 °C:sta kesän +32 °C:een. Tämä ilmasto on ankaruudestaan huolimatta hyvin terveellinen ja on muovannut paikallisten asukkaiden legendaarisen kestävyyden.
Geologisesti Lozère on kiehtova siirtymävyöhyke. Sen pohjoispuolisko kuuluu Keskiylänköön tarjoten graniittimaaperää ja vanhoja vulkaanisia basalyttejä. Etelässä puolestaan kohoaa Caussesin valtava painanne, joka koostuu suurista, kuivista ja vaakasuorista Jurajakoisista kalkkikiviylängöistä. Kaakkoisosaa hallitsevat täysin Cévennesin liuskekiviset ja vaikeakulkuiset massivit.
Tuohon aikaan Lozèren maaperä kätki sisäänsä merkittäviä metallivarantoja, jotka tosin jäivät usein hyödyntämättä kuljetusyhteyksien, veden tai polttoaineen puutteessa. Saint-Étienne-du-Valdonnezin läheltä tunnettiin rautamalmiesiintymiä, ja lyijykaivoksia oli Le Bleymardissa tai Ispagnacissa. Vialasissa louhittiin huomattavia Määriä hopeapitoista lyijyä, jonka puhdas hopea tuotti hyviä voitkoja. Lempempänä etelässä Collet-de-Dèze louhi antimonia. Malminetsijät löysivät myös kuparia Floracin läheltä, ja alueelta tiedettiin löytyvän mangaani-, kivihiili- ja kaoliinisuonia. Huhuttiinpa rankkojen ukkosmyrskyjen kuljettavan toisinaan jopa harvinaisia kultahippuja Gardonin ja Cèzen uomiin.
Lozère oli ja on elävien ja tervehdyttävien vesien maa. Alue vilisee kylmiä, virkistäviä ja ruokahalua herättäviä kivennäislähteitä, joita riittää pohjoisen Saint-Chélystä aina etelän Floraciin ja Ispagnaciin saakka. Saint-Léger-de-Peyren kuparipitoisille vesille jopa prätettiin erikoisia parantavia ominaisuuksia. Departementti loisti myös kylpylätarjonnallaan, jota edustivat Bagnols-les-Bainsin kuuluisat kuumat rikkipitoiset vedet sekä Aubracilla sijaitseva La Chaldetten vuoristokylpylä.
Menajan ajan lozèrelainen maatalous oli jatkuva haaste. Epätasainen maasto esti laajamittaisen viljelyn. Jokainen pienikin tasainen maapläntti kuitenkin pengerrettiin ja hoidettiin huolellisesti uupumattomien talonpoikien toimesta, mikä muutti karut rinteet nerokkaiksi puutarhoiksi. Kalkkikiviset causset tuottivat pääosan departementin viljasta (vehnä, ohra, kaura), kun taas ylängöillä ei kasvanut juuri muuta kuin ruista ja runsasta rehua. Cévennesissä hajonnut graniittimaaperä mahdollisti erinomaiset perunasadot, ja silkkiperhosen kasvatukseen välttämätön mulperipuun viljely eli tuolloin kultakauttaan. Laaksojen pohjat, erityisesti Menden ympäristön Lot-laakso, tarjosivat puolestaan erinomaisia kasviksia ja anteliaita hedelmäpuita.
Viininviljely oli hyvin vähäistä ja rajoittui Tarnin rotkojen aurinkoisimmille rinteille. Tuotettu viini oli tarkoitettu arkikäyttöön eikä se kestänyt kuljetusta. Vastapainoksi luonto tarjosi kastanjoita: Cévennesin todellisena ”leipäpuuna” tunnettu kastanjapuu turvasi maaseutuväestön ravinnon pitkien talvikuukausien ajan. Lozèren poikkeuksellisen runsas kasvisto kätki sisäänsä myös lukuisia lääke- ja värikasveja. Laajat metsämassivit, kuten Mercoiren, Aigoualin tai Bougés'n metsät, levittäytyivät majesteettisina tammien, mäntyjen ja pyökkien (paikallisesti nimellä ”fayards”) muodostamina metsikköinä.
Ankarassa ilmastossa eläneet tuotantoeläimet olivat yleisesti ottaen pienikokoisia, mutta poikkeuksellisen kestäviä. Muuli oli kivisillä poluilla hevosta ketterämpi ja sitkeämpi, ja se säilyi korvaamattomana kumppanina kuljetuksissa. Pienet caussenard-lampaat tuottivat erittäin pehmeää villaa, ja naudat loistivat vaatimattomasta koostaan huolimatta vetovoimallaan. Lämpiminä kuukausina näillä ylänköniityillä laidunsivat valtavat Languedocin tasangoilta tulleet vaeltavat lammaslaumat, joita vartioivat usein pelottomat paimenkoirat, jotka kykenivät pitämään puoliaan laajoissa metsissä yhä yleisesti liikkuneita susia vastaan. Villi eläimistö oli runsasta: kettuja, mäyriä, kauriita sekä monenlaisia lintuja aina maakotkasta rastiin ja lehtokurppaan. Järvien ja jokien kirkkaissa vesissä taimenet ja ankeriaat ilahduttivat jo tuolloin kalastajia.
(Perustuu Victor Adolphe Malte-Brunin vuoden 1882 teokseen)